Kalle oikaisi kerran kotiinsa hautausmaan halki.
Kuinka ollakkaan, hän pudota mätkähti auki kaivettuun hautaan eikä päässyt sieltä omin voimin pois.
Edessä oli kylmä yö.
Mulla on järisyttävä vilu, Kalle ähkäisi aamun valjetessa paikalle saapuneelle haudankaivajalle.
Ihmekös tuo, haudankaivaja murahti.
Sähän oot potkinut kaikki hiekat pois päältäs.
Kalle, miksi et ole puhunut minulle yhtään mitään kolmeen päivään?
En ole halunnut keskeyttää sinua, Liisa.
Sinä sanoit minusta viime yönä unissasi aika ilkeitä asioita, Liisa sanoi Kallelle.
En minä nukkunut.
Liisa sairastui ja Kalle joutui tekemään hänelle ruuan.
Onko se hyvää? Kalle kysyi varovaisesti.
On, hyvää on, Liisa vakuutteli.
Äiti on aina sanonut, että osaan tehdä kahta ruokalajia hyvin, lihapullia ja hernekeittoa, Kalle rehvasteli.
No, kumpaa tämä on?
Kalle törmäsi etelän aurinkorannalla tutun näköiseen mieheen.
Morjens Pena, Kalle riemuitsi.
Kyllä tämä etelän aurinko on näemmä tehnyt hyvää sinullekkin.
Sinähän olet kuin toinen mies!
Mä en ole mikään Pena, mies vastasi viileästi.
No niin, siinäs näet! Kalle kiljaisi iloisesti.
Millä me saisimme tuon lapsen uneen, Kallen äiti ihmetteli ääneen, kun Kallen pikkuveli ei ottanut nukkuakseen.
Jospa mä laulaisin sille, Kalle ehdotti.
Älä sentään vielä, äiti tuumasi.
Yritetään ensin hyvällä.
Miksi sinä et mene kotiin, Kalle?
No kun äiti on pahalla tuulella.
Miksi hän on pahalla tuulella?
No kun minä en mene kotiin.
Kaunokirjoitustunnilla opettaja selaili Pikku-Kallen vihkoa ja torui:
Voi, voi Kalle.
Sinä et taida oppia kirjoittamaan numeroita.
Ykköstä seuraa aina kahta kauheampi kolmonen.
Mutsi on laihdutuskuurilla, Kalle kertoi Liisalle.
Se käy joka päivä ratsastamassa.
Onko siitä ollut mitään apua? Liisa kysyi myötätuntoisena.
On siitä.
Hevonen on laihtunut kymmenen kiloa.
Kalle, sinun pyörässäsi pitäisi olla valot.
Lamppu ei pala.
Sitten sinun on noustava pyörän päältä pois.
Olen minä sitäkin yrittänyt, mutta lamppu ei sittenkään pala.